keskiviikko 31. joulukuuta 2014





Vuoden viimeiset päivät, viimeisintä lukuunottamatta, olivat kauniita, niin kauniita että ulkona olemisesta nautti suuresti. Lumi sen kauneuden sai aikaan yhdessä pakkasen kanssa. Lumi, joka kuorutti kaikki jo kyllästymiseen asti tutuksi käyneet ruskean ja mustan sävyt valkean valoisiksi. Pakkanen, joka pisti posket punaisiksi, mielen virkeäksi ja lumen kengän alla narskuvaksi. Pakkasen ansioksi kai voi ne revontuletkin laittaa, joita Tapaninpäivän iltakävelyn jälkeen suuresti ihastelimme. Niin, Hämeessäkin. 

Sitten tuli uuden vuoden aatto vesisateineen. No, siinäpähän tulkoot. Ei ainakaan puutavara pääse kastumaan, niin ovat hyvässä suojassa upean pressukatoksen alla. Sen, jonka reippaat velipoikani yhdessä M:n kanssa eräänä välipäivänä rakensivat. Sen verran hieno ja pätevä katos siitä tuli, että vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kiersin ympäri katosta ja otin kuvia edestä ja takaa ja sivulta. Ja kun kuvat oli otettu, raijasin samaisen rakennuksen edustalta roskaläjät kaatopaikalle ja huokasin tyytyväisyydestä. En itseeni, sillä tuo homma oli odottanut tekijäänsä jo pitkään, vaan tyytyväisyydestä mukavan puhtoisen näköiseen etupihaan. 

Ja nyt, kun vuotta on jäljellä muutama hassu tunti, huokaan taas, ja lähden keskustelemaan perheeni kanssa siitä mitä uuden vuoden vaihtuessa tehtäisiin. Kuten huomaatte, meillä ei olla kovin hyviä suunnittelemaan ja olemaan ajoissa tällaisten asioiden kanssa. Mieleni tekisi tuon viimeisen postilaatikkorivistön läheisyyteen, mutta ajaminen ei hirveästi houkuttele. Onneksi vuosi vaihtuu, vaikkemme pistäisi tikkuakaan ristiin asian eteen.

Salaattia sentään syömme, ainakin, ja saunakin olis kiva. Ja menneen vuoden ja aiempien uusien vuosien muistelu on myös mukavaa ja antoisaa.

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen hmm... uskomaton. Monellakin tavalla. Ja jos saisin yhden toivomuksen tulevalle vuodelle esittää, se olisi esim. tällainen:
"Me pärjätään ihan hyvin, vaikka elämässä ei ihan näin paljon  yhden vuoden aikana tapahuisikaan". Ja koska tuo ei nyt toivomukselta näytä, vaan pikemminkin toteamukselta, esitän oikean toiveen: Ole tuleva vuosi sellainen, että meillä kaikilla olis hyvä olla ja me  päästäis omaan kotiin asumaan. 

Rauhallista ja toiveikasta vuoden vaihdetta kaikille! :)

perjantai 19. joulukuuta 2014


Meidän talo se on. Unelmien koti. 

Eilen illalla mietittiin M:n kanssa sitä, että elämmekö unelmaamme. Joiltain osin vastaus oli myönteinen, mutta joiltain osin sellainen, että ei ihan vielä. Kevättä ja valoa oli tilauksessa ja toiveissa. Isoin toteutumaton unelma tällä hetkellä on omaan kotiin muuttaminen. Se vain on asia, josta jaksaa päivittäin unelmoida. Ja niinhän se on, että hyvää kannattaa odottaa...

Mutta. Malttamattomuus kalvaa. Kirpputorilla tulee mieleen, että tuo taulu sopis hyvin meille, noista kupeista olis kiva hörppiä iltateetä keittiössa. Nämä räsymatot saattais olla sopivan pituisia saliin ja tuo peili sopivan pieni  ja sievä porrasalusvessaan. 
Raksalle ajaessa intoutuu haaveilemaan, että miltäpä tuntuisi tulla pihaan, jos vastassa olis lyhty portinpielessä, kuistilla valot vastaanottamassa, ja sisällä omat tavarat joko siististi tai sikinsokin, mutta sisällä kuitenkin. Ei kylmässä varastossa tai sijaiskämpässä. 
Viikonloppuvisiitiltä palatessa saattaa leikitellä ajatuksella, että  jos nyt asuttais Kaitalassa, oltais kotona niin ja niin monta minuuttia aiemmin, voitais laittaa sauna lämpiämään ja odotellessa huudella talon toisesta päästä toiseen päähän. Ihan vaan huvikseen, kun olis tilaa missä huudella. Piilostakin voitais leikkiä. Tai rokeejapokee. 


Malttamattomuuteen on olemassa lääkettä. Realismi-nimeltään. 
Jos näin joulukuisena sateisena tuulisena iltana menee paikan päälle, yhtäkkiä ei teekkään mieli kantaa niitä raidallisia ja värikkäitä räsymattoja sisään. Lämmintä teetä sensijaan alkaa tehdä mieli. Hyvä näin, sillä mitä pidempään maltamme odottaa, sen paremmalta muuttopäivänä tuntuu. Niin minä uskoisin. 


Tällä viikolla on piiput muurattu valmiiksi. Ja kattoa purettu. Kun katolta on saatu vanhat päreet ja risat huovat pois, on aika taas rakentaa uutta kattoa vanhan tilalle ja päälle. Ei sillätavalla perinteisesti, että katto pois ja tilalle uusi,  vaan niin, että uusi tehdään vanhojen rakenteiden päälle.  Saadaan sillätavalla kattoon korotusta, ja yläkertaan pienet haukkaikkunat valoa tuomaan, ja toki muutenkin avaruutta. (Ideasta saa kiinni jos vertaa blogissa aiemmin esiteltyjä talokuvia noihin arkkitehdin piirtämiin luonnoksiin.)

Muitakin muutoksia on luvassa. Huonejärjestys ei säily lainkaan ennallaan. No, sali on sali, sitä emme siirrä tai pilko, jotenkin tuntuisi häväistykseltä koskea neljänkymmenenneljän neliön kokoiseen huoneeseen ilman todella painavia perusteita. Vielä kun kyseessä on huone, joka on paitsi meidän oleskeluun ja rauhoittumiseen, myös ystävien kanssa seurusteluun tarkoitettu paikka. (Pst. yksi isoista haaveistani on joskus täyttää tuo huone ihanilla ihmisillä, iloisella yhdessäololla ja vaikkapa kauniilla musiikilla. Ja vieläpä mahdollisimman usein!) Sitä ennen haluan seiniin pinkopahvia ja jonkun kauniin värisävyn. Ja monta kaunista esinettä seinille, lattialle, kattoon.  

Sali siis säilyy ennallaan, ja porstua paikallaan. Keittiö apukeittiöineen taisi olla edellisessä elämässään pääosin piian ja emännän valtakuntaa. Meillä ei olla ihan niin vanhoillisia, siksipä haluamme sen keskemmälle taloa. Sopivasti siihen ruokasalin viereen, joka muuten on kai aiemmin ollut samaisessa käytössä. Sitten on vielä makuuhuoneet, joita oli kaksi, ja joita tulee olemaan jatkossakin kaksi. Toinen, meidän vanhempien makuuhuone tulee vanhan keittiön paikalle, ja lastenhuone siihen, missä joku muukin on ennen meitä pitänyt makuuhuonettaan. Ja niiden väliin rakennamme kodinhoitohuoneen johon tulee suihku ja vessa. Apukeittiöstä, josta aiemmin nousivat myös portaat yläkertaan, saattanee tulla työ/rentoutumis/kirjasto/musiikkihuone. Suunnitelmat tuolle pikkiriikkiselle järvenpuoleishuoneelle ovat lennokkaita ja villejä, todellisuuden epäilen olevan lähempänä varastohuonetta. :) Sitten on  kuisti, joka  rakennetaan uudelleen pikkuisen sivuun edellisestä paikastaan. Siksi, että kulku yläkertaan saataisiin lähtemään järkevästi eteisestä. Ja että portaiden alle mahtuisi vielä vessa. 



Mukavahan se olis laittaa myös muutama todellinen kuva paikanpäältä. Mutta pistän syyksi sään ja pimeyden. Nämät kelit eivät innosta ulkoiluun tai valokuvaamiseen. Jospa jouluna saisi kerättyä energiaa ja kuvailuinnostusta, ja jospa tuo pian koittava talvipäivänseisaus muuttaisi tätä pimeystilannettakin valoisampaan suuntaan.

Vielä yksi haavepälkähdys: Jos asuisimme jo Kaitalassa, tänä jouluna kuusessa olisi tuplamäärä kynttilöitä. Ja pihalla triplamäärä lyhtyjä ja soihtuja. Ja kvartaalitalous onkin se, mitä tulee tuplan ja triplan jälkeen seuraavaksi mieleen. Mutta se ei minua tänä jouluna kiinnostaisi! Keskittyisin vain niihin kaikkiin pieniin kauniisiin valonlähteisiin, joulun ytimeen, Bachin ym. mestareiden  sykähdyttävään musiikkiin, suklaaseen, ihanaan ruokaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Tule joulu kultainen!


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kaitalan tilan talon remontoinnissa on menty aimoharppaus eteenpäin, niin että perässä ei tahdo pysyä. Alkusyksystä kattoremontti tuntui vielä kamalan kaukaiselta asialta. Joko aika on rientänyt tai työmiehet ovat nopeita hommissaan, tai sekäettä. 
Kohta alkaa olla nimittäin katonteon aika, jos Jumala suo, ja säät sallivat. Sitä ennen on korjattu perustukset ihan viimesen päälle, tehty suurin osa hirsikorjauksista ja vahvistettu uunien ja palomuurien perustukset tukevampaan kuntoon. Ja onpa tällä viikolla taidettu savupiippujen katonpäälliset osatkin purkaa ja uudelleen muurailut käynnistää. Ja lattiat purettu ja välipohja imuroitu puhtaaksi puruista ja parin huteran ja kaatuvan uunin tiilet heitetty pihanperälle "sievään" läjään, pressun alle piiloon odottelemaan aikaa, jolloin ulkona vitsii olla niitä kauniimpaan asetelmaan kasaamassa.

Kuten kuvista näkyy, alkaa talo näyttää jonkin verran aiempaa (toinen kuva) ryhdikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Kivikasoista osa oli sortunut, ja loput näyttivät muuten vain huterilta. Ensin oli tarkoituksena korjata vain talon pohjoispään perustukset (alla näkyvässä kuvassa etualalla). Mutta kun homma luonnistui niin näppärästi, ja kiviäkin oli saatavilla, pistettiin koko rivi uusiksi. Ei tarvitse tulevaisuudessa pohtia että kestääkö vaiko eikö. Näissä kuvissa näkyy vielä muutama pölkky porakivien sijaisina, mutta nykyään talo seisoo vahvasti kivien päällä. 



Hirsikorjauksia jouduttiin tekemään jonkun verran. Päätyseinällä ja etuseinällä olivat pahimmat vauriot, syystä että alimmat hirsikerrat olivat päässeet liian läheiseen kosketukseen maan kanssa. Mutta miten hieno keksintö tuo hirsirakentaminen onkaan! Kun jossain lahoaa, otetaan sieltä tarvittava määrä hirttä pois ja veistellään vastaava palanen tuoreemmasta puusta tilalle. Ja käsityönä, siinäkin on oma hohtonsa. 



Tätä taloa remontoidessa ei lukemisesta ole pulaa! Tässä salin lattian purkua. Lautojen alla oli kerros sanomalehteä, jonka alla  oli puolisen metriä purua. Taloomme on taidettu tehdä remonttia 50-luvulla, koska nämä lehdet olivat siltä ajalta. 



Näkymä salista ruokasalin kautta keittiöön, työhuoneeseen ja viimoisena makuuhuoneeseen. (Ennen oli näin; sali, ruokasali, joku muu sali, apukeittiö/porrashuone ja viimeisenä keittiö.) Toimivamman elämän toivossa lähdimme huonejärjestyksiä muuttamaan. Toivottavasti onnistuu. 



Ja me ei olla tehty Mikon kanssa muuta kuin purettu ne uunit, ajeltu tiet sonnalle materiaalinhankintakeikoilla, vuokrattu imureita ja siirrelty sirkkeliä, tehty tilauksia ja pyydetty tarjouksia.  Suunniteltu ja pähkäilty lopullista huonejärjestystä ja talon ulkomuotoa ja aina välillä käyty tarkastamassa tilannetta työmaalla. Mikon harteilla on lisäksi Talvitien tontin alati monimutkaisemmaksi käyvän tilanteen selvittely, ei mikään helpponakki. Miehen hartioiden tilanne ei ole noususuhdanteinen, tässä ohimennen mainittakoon. Lehmänhännän lailla laskevilta näyttävät myös perheen ainoan naispuolisen henkilön silmänaluset, jotka hämmästyttävän tummina paistavat talvenkalpeiden kasvojen kauhistuksena. Jotkut pitävät musta-valkoisesta ja kontrasteista. Minä en, ainakaan tässä kontekstissa.
Pistää vain ihmettelemään, että miten sitä on edellisessä elämässä kaiken tuon organisoinnin lisäksi ehtinyt vielä remontoimaan ja rakentamaan, vieläpä ilman aputyövoimaa. 

On tässä elämässä iloa ja valoakin! Yhden niistä nimi on Iivar. 


tiistai 2. joulukuuta 2014







 






Saaristossa paistaa aina aurinko! Jopa silloinkin kun muualla kärsitään vuoden pimeimmästä ajasta, marraskuusta. Tuntuu, että tänä vuonna pimeydestä onkin tullut kärsittyä ennätyksellisen paljon. Ja väsymyksestä. Syitä on useita, parannuskeinoja vähemmän. Reissu Jurmoon oli parannuskeinoista yksi. Lääke, johon haluaisin saada lääkäriltä reseptin; Jurmon (tms) rauhaa 2 kertaa syksyssä 1 pitkän viikonlopun ajan, elämän kiireiden ja paineiden aiheuttamasta väsymyksestä toipumiseen. 
Tekisi muuten hyvää jokaiselle. Ja saattaisi myös vaikuttaa positiivisesti sisälukutaitoon ja muistiinkin. Esimerkiksi siten, että lomalle lähtiessä jaksaisi muistaa aikataulut niin, ettei myöhästyisi yhteysaluksesta. Eivor ei odota. Ja silloin viikonlopun mittaiseksi aiottu loma hiljaisella ja kauniilla saarella lyhenee auttamattomasti puolella.